Työpäivä meni yllättävän hyvissä tunnelmissa. Väsymys on kyllä jotain ylitsepääsemätöntä ja käsittämätöntä. Mutta lounas laski alas ihan tuttuun tapaan (lue: Subwayn BLT) ilman suurempia kyökkimisiä. Eli kaippa tämä oli sitten jokin aamupahoinvointikohtaus tänäaamuna. Semmoinen lievä etominen on siis ollut pinnalla koko päivän, mutta luojan kiitos ei sen kummempaa. Nyt sormet ristiin, että ei pahene tästä.
Koko päivän on ollut pinnalla huoli myöskin noista lämmöistä.
Mies on NIIN innoissaan tästä raskaudesta. Niin olen tietenkin itsekin. En edes halua kuvitella mitä keskenmeno tekisi tähän kohtaan. Hän taputtelee mahaani (jolloin mun mielestä mulla on oikeus huomauttaa, että se taputtelee toistaiseksi mun vatsaläskejäni :D) ja paapoo mua jatkuvasti. En edes muista koska olen viimeksi pessyt tiskit? Tänään ajattelin kyllä ryhdistäytyä, mikäli en nukahda tähän sohvalle ennen, kuin mies tulee pelaamasta futista.
Eilen anoppilassa anoppikokelas tarjosi mulle viiniä ja kauniisti kieltäydyin. Myös laitoin miehen kokoamaan annokseni (siis yleinen käytäntö on, että talon emäntä kokoaa jokaiselle annokset ja tuo pöytään...ennen kuin ihmettelette :D), koska tarjolla oli aineksia, joista anoppi tietää minun pitävän, mutta joita en nyt voi syödä. Kuten salviapallerot. En halunnut selittää miksen syö tällä kertaa salviapalleroitani. Kyseessä olisi heidän ensimmäinen lastenlapsensa ja he olisivat asiasta enemmän kuin innoissaan. Voin jo kuvitella millainen höösäys asiasta syntyisi. Jos kerrottavaa vielä on, niin he saavat äitienpäivänä yllätyksen. Englannissa äitienpäivä on tänävuonna 3.4, jolloin viikkoja olisi kasassa 10+4.
On jännää, kuinka ensimmäisen raskauden aikana kuulutin asiasta kaikille jo kuudenteen rv:n mennessä. Toisestakin kerroin melko monelle, mutta se ilo loppui todella lyhyeen. Tästä kolmannesta en edes uskalla kertoa kenellekään. Asiasta tietää miehen lisäksi yksi ystäväni (+palstaystävät). Ei ole sen puoleen edes hinkua kertoa kenellekään. En edes tiedä koska haluan/uskallan kertoa, vaikka tiedän samalla myös sen, että monet tulevat syyttämään minua asian salailusta ja ottavat sen loukkauksena, etten ole kertonut. Asia on kuitenkin itselleni nyt niin arka, että vaikka normaalisti välitän ystävistäni ja siitä mitä he ajattelevat, niin tällä hetkellä sekään ei muuta ajatustapaani asiasta. Tuleeko kertomisesta helpompaa vai vaikeampaa viikkojen kertyessä? Tässä tottuu jo siihen, ettei asiasta puhuta yleisesti. Ja miten sitä sitten asiasta kertoo, kun kertoo? "Moi. Mä oon raskaana?"
Se on meidän pieni salaisuutemme vielä toistaiseksi, kunnes saan itsestäni irti paljastaa asian muille.
Jos lukijoista löytyy asian kokeneita, mitenkä te ootte asiasta kertoneet?
2 comments:
Ensimmäisellä kerralla kerroin hoidoista koko lähipiirille ja tietenkin siihen kuului myös lopputuleman kertominen. Sen jälkeen olen pitänyt hoitojen aikataulut ym hyvin pienen piirin tiedossa, mutta sille piirille on pitänyt kertoa tuloskin. Nyt olen kertonut tämän kahden hengen piirin lisäksi äidilleni ja kahdelle muulle. Kerron ehkä veljilleni tällä viikolla, jos neuvolassa on edelleen kaikki ok. Tai sitten vasta, kun kaksitoista viikkoa on täynnä. Mä luotan siihen, että kun kerron miten kovasti mua on pelottanut, että ihmiset eivät loukkaantuisi salailusta.
Mä inhoan salailua ja normaalisti olen sellainen kahvikissa, että olisin paljastunut heti tutuille kun kieltäydyn kahvista. Kerroin vanhemmilleni nyt vähän aika sitten (rv8) ja olen kyllä tyytyväinen tähän päätökseen, koska nyt voin äitini kanssa vapaasti jutella raskausoireista ym. Toivon tietenkin että kaikki menee hyvin, jotta ei tarvitse kertoa suru-uutisia. Mutta elämä antaa, elämä ottaa. Ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru puoli surua. Mummon viisauksia. :)
Post a Comment