Tervetuloa!

Tervetuloa lukemaan tätä toivottavasti ainakin 9kk kestävää raskauspäiväkirjablogia. Olisi kiva jos jättäisit itsestäsi merkkiä käydessäsi.

Jaha, aloitetaas sitten tämä tuntojen vuodatus oikein virallisesti.

Taustaa.Kkm 2008 rv9 (clomit)
Km 2010 rv5 (clomit + luget)
Normaalisti en ovuloi ja kiertoni hipovat taivaita.
Luomuplussa 14.2.2011 kp 43 tai 70+ (menkat olleet kadoksissa jo tovin ja tuhrua tullut vain välissä joten hankala sanoa tarkalleen mikä kp olis menossa)

Minulla on jotenkin syyllinen olo.
Syyllinen sen vuoksi, että toivoisin samaa yllätysplussaa NIIN monelle ystävälleni, jotka kamppailevat tuon lapsettomuusmörön kanssa. Ja sitten minulle tulee se plussa? Täysin odottamatta. Hoidoistakin olimme 'tauolla'.

Olo vaihtelee todella onnellisesta tulevaisuuden haaveilusta siihen hirveään paniikkiin ja menettämisen pelkoon, joka yrittää nostaa päätään. Varmasti täysin luonnollinen ja normaali asia jokaiselle keskenmenon kokeneelle. Mutta kuinka se mörkö ajetaan pois? Ajan avullako?

Aika. Tuo ihana mutta kamala asia. Ei kai tätä turhaan kutsuta odotukseksi. Huomenna on vasta 4+0 ja en tiedä miten päin olisin. Ajattelen asiaa koko ajan. Aamupissasta on pakko testata olenko nähnyt vain unta vai onko tämä tosiaan totta. Ei silti, jos käsittämätön, jatkuva kuolemanväsymys ja pienestä kävelystä hengästyminen ovat merkkejä raskaudesta, kai se totta sitten on.

Vaikka joskus sanoinkin, että jos joskus tulen raskaaksi, toivoisin pää-kolme-kuukautta-pöntössä raskautta osakseni, jotta se olisi jotenkin konkreettista, kun vatsa ei vielä näy. Mutta nyt täytyy kyllä sanoa, että pitäisin mielelläni töissä tiedon itselläni mahdollisimman pitkään. Ainakin sinne maagiselle rv12 rajapyykille asti.

Olen innoissani ja peloissani. Haluaisin huutaa koko maailmalle olevani raskaana! Haluaisin kertoa kaikille ystävilleni ja perheelleni... Aion kuitenkin pantata tätä pientä salaisuuttani vielä muutaman viikon, mikäli vain pystyn.
Olen äidilleni joka vuosi varmaan jo 10 vuoden ajan kertonut aprillipilana olevani raskaana ja ajatellut, että se on vielä jonain kertana totta...pystyisinköhän sinne asti panttaamaan? Tuskin.

Haluaisin kertoa ystävilleni. Lapsettomuudesta kärsiville läheisille ystävilleni asiasta on vaikea kertoa, mutta toisaalta haluan kertoa heille ajoissa. Tiedän itse, miltä tuntuu kuulla raskausuutisia. Vaikkei se olekaan itseltä pois niin kyllä se silti kaivertaa. Sitä tuli näiden ks. ystävien kanssa 'vihattua' kaikkia maha pystyssä kävelijöitä ja manattua sitä, kuinka nämä tulevat äidit pissaavat aivonsa pönttöön testatessaan, eivätkä osaa enää muusta puhuakkaan, kuin vauva sitä vauva tätä maha sitä raskaus tätä...
Itse aion kuitenkin olla erilainen. Vaikka vauva tuleekin täyttämään koko elämäni, en aio lähettää lapsettomille ystävilleni joulukortteja, jotka ovat lasten valokuvia tai täyttää facebookin seinää rv päivityksillä...tai muuta sellaista, mitä olen vakaasti itselleni luvannut olla tekemättä, kunhan se raskaus osuu omalle kohdalle.

Katsotaan mitä tulevat viikot tuovat tullessaan.