Minun tarinani.

Minun ODOTUStarinani (ja varmasti monen muunkin);

Elämä on yhtä odottamista, toivomista ja kuvittelemista, kun yrität raskautua ja kun viimein onnistut siinä.

Ensin sitä kuvitellaan urakalla raskausoireita. Onko tissit kipeät (kun niitä rutistelee)? Tuntuuko masussa yhtään mitään (kun sitä tökkii)? Onko pahoinvointia (jos tunkee sormet kurkkuun ja kiepsuttelee)? Ihan selkeää raudan makua suussa!! Ja mitä vielä...
Luulin kuvittelun loppuvan tuohon.

No sitten saadaan se plussa siihen raskaustestiin. JEE! Sitten pitää testata joka päivä, että näkee miten se vahvistuu....

Jos se sitten lähtee vahvistumaan, niin pitää vielä testata erikseen aamupissasta (AP) ja iltapissasta (IP) näyttääkö ne molemmat varmasti plussaa ja jos näyttää, niin näyttääkö ne varmasti yhtä vahvoja plussia.

No jos sieltäkin tulee pelkkiä plussia, niin kai se on uskottava viikon päivittäisen testailun jälkeen, että raskaana ollaan.

Täytyy kuitenkin varmuuden vuoksi vielä testata tuolla viikkonäytöllisellä, tuleeko siihen oikea luku.

OHO! No nyt ollaan varmaan kyllä raskaana, ei auta paniikki.

Paniikki.
Tuo pikkupeikko ei kuitenkaan lähde siihen.
Aluksi pelätään ettei tulla raskaaksi ja kun raskaaksi tullaan, pelätään, että se menee kesken.
Tottakai se menee kesken. Eihän se VOI jatkua loppuun asti. Ei minun kohdallani.

Ostetaan doppleri viikolla 7

Metsästetään sydänääniä paniikinomaisesti, vaikka tiedetään ettei ne vielä voi kuulua. Eikä kuulukkaan.

Mennään varhaisultraan yksityiselle viikolla 7+6 ja revitään hyvä ystävä sinne tueksi mukaan. Kädet hikoillen noustaan tutkimuspöydälle. Tällä kertaa sieltä kuitenkin tuli hyviä uutisia. Paljon parempia kuin kaksi vuotta sitten.
Siellä oli elävä 1.7cm pötkylä, jonka sydän löi <3

Viikolla 8+5 kuulin sitten muistaakseni itsekin sydänäänet dopplerillani, joka helpotti tietenkin paniikkia. Mutta eihän se näin silti jatkua voi?
Pahoinvointiakaan ei juuri ollut. Parina päivänä vähän kuvotti. Väsymys oli melkoinen heti alusta asti, mutta voiko sen laittaa paniikin viemän energian piikkiin?

Aletaan odottamaan pikkupaniikissa np-ultraa ja joka päivä kuunnellaan uskollisesti dopplerilla sydänäänet ja tietenkin neuroottisesti arvostellaan kuinka nopeasti ne löytyi ja kauanko ne kesti ja olivatko ne täysin selkeitä...

Np-ultran aamu koittaa.
Kädet hikoilee. Vilu. Tärisyttää. Hengästyttää. Nauran hermostuneesti. Kuvittelinkohan sittenkin kaikki sydänäänet doppleriin? Mitä jos sikiö ei vastaa viikkoja. Mitä sitten? Hajoan kappaleiksi.

Mutta sieltä löytyi ihan pienen ihmisen näkönen vajaa kuusi senttinen pötkäle, joka potki ja ui menemään pienessä vesisäiliössään. Katselin kuvaa ruudulta suu arasti hymyssä tajuamatta kuitenkaan, että se kuva tulee sisältäni. Se oli jotakin uskomatonta katsella, kuinka mies ei osannut muuta kuin hymyillä. Pieni sintti. Elossa. Meidän vauva!

Otimme Down riski testit ja niskaturvotus oli ok 1.6mm ja verikokeista lupasivat soittaa VAIN, jos tuloksissa on jotakin ongelmaa näkyvissä.
Minulla soi puhelin seuraavana päivänä töissä.
Vastasin.
Puhelu oli sairaalasta. Se kesti ehkä minuutin.
Puhelun suljettuani en tiennyt mitä sairaanhoitaja oli minulle sanonut, muistin vain, että asia koski down riskitestiä.
Olin kuitenkin melko varma että hän oli sanonut että siellä EI ole riskiä. Mutta miksi hän sitten soitti? Tätä spekuloin koko työpäivän. Yksin. Enhän ollut kertonut vielä tuokavereilleni.

No en minä sitä silti tajunnut, että se oikeasti oli sisälläni kasvava pieni sykerö. Sehän oli vain siinä ruudulla. Tässä vaiheessa ei ollut mitään raskausoireitakaan enää. Eli minun mielestäni myöskään sisällä ei voinut olla mitään? Doppleri ja ultrakuva kuitenkin väittivät toisin.
Ensimmäinen rajapyykki saavutettu. Nyt voisi alkaa kertomaan ystäville? Miten asiasta kerrotaan?
Moi, mä oon raskaana.
Ei.
Ei sovi mun suuhuni.
Feseviesti? -Vain kuolleen ruumiini yli.
Tekstiviesti? -Sama juttu.
Kerrotaan siis seuraavaksi, kun ollaan jutuissa. Jotkut saivat tietää viidennellä kuulla, jotkut kuudennella. Joillekin asia valkeni vasta jokin aika sitten.
Kaikki siis aikanaan.

Viikolla 14 ostan varovasti kirpputorilta sintille muumihousut ja ihmettelen miten näin pienet voi edes mennä kenenkään jalkaan. Ystävä opastaa minua ja sanoo, että nuo on tarkoitettu vasta puolivuotiaalle ja vastasyntynyt on PALJON pienempi.
Apua? Oikeastiko? Mutta kun nämä ovat niiiin piiiienet?! Katso nyt!
Lensin kotiin (Englantiin) ja näytin miehelle ostamiani vauvan vaatteita. Hän kaivoi ne siitä lähtien joka kerta esille, kun minuun iski paniikkipeikko tai keskenmenomörkö ja mieleni veti matalaksi.

Piiitkät viikot ennen seuraavaa ultraa. Todella pitkät pitkät odotuksentäyteiset PITKÄT viikot.
Maha alkoi hieman pullottamaan siinä 15-17 viikoilla. Oliskohan se vihdoinkin totta jopa meidän kohdalla? Vai olenko vaan syönyt liikaa...

(Nyt kun katsoo, niin HUI miten hoikka mä olin!!!)
Jätin dopplerin ihan vaan oman mielenterveyteni vuoksi ja yritin uskoa tulevaan. En todellakaan osannut kuvitella itseäni äidiksi tai meille pientä vauvaa, enkä kai osaa oikein vieläkään. Ei tätä voi uskoa todeksi. Päätän siis alkaa pikkuhiljaa karistamaan keskenmenomörköä olkapäältäni, vaikka vaikeaa se onkin. Onnistunkin joinain päivinä olemaan jopa onnellinen ja ajattelemaan, että olen raskaana ja ihanaaaaa meille tulee vauva. Yleensä kuitenkin tuo lause kuului näin "meille SAATTAA tulla vauva".

Töissä kerroin työkavereille viikoilla 15+. He eivät uskoneet, vaikka itseni mielestä maha oli jo kauhian pullea ja näkyi kilometrien päähän (toi kuva on 17+ viikoilta.... ei tainnut näkyä kuin omaan silmään siis.)
Mutta kaikki olivat onnellisia puolestamme ja sain erityiskohtelua töissä työkavereiltani tämän jälkeen :D. Se oli aika hauskaa...

Seuraava ultra läheni. Se oli viikolla 21+0 muistaakseni ja sitä jouduttiin siirtämään kolmella PITKÄLLÄ päivällä eteenpäin miehen työvuorojen takia. Kolme päivää tuntui uskomattoman pitkältä ajalta odottaa, vaikka juuri olin saanut kulutetuksi yhdeksän VIIKKOA samojen ajatuksien kanssa.

Rakenneultran aamuna olin kauhusta kankea. Mitä jos kaikki ei olekkaan hyvin?

Kaikki oli kuitenkin erinomaisen hyvin ja sekä lääkäri, että mies näkivät ruudulla pienen pojan. Minä näin vain epämääräisiä ääriviivoja? Osoittivat minulle vauvan jalkovälistä vehkeitä. En nähnyt mitään. Mies vaan totesi, että ei siellä nyt mikään hevonen ole! :D

Uskalsimme mennä tämän jälkeen rattaita ja vaunuja katsomaan. Menimme Mothercareen, koska netistä katsoessani en tajunnut niistä yhtään mitään. Täysi amatööri (olen edelleen). Mothercaressa saimme loistavaa palvelua ja meille esiteltiin vaunut ja yhdistelmät perinpohjin ja saimme koeajella niitä.
Päädyimme varaamaan Trenton Deluxe 3in1 yhdistelmävaunut.

Vannotin kuitenkin miehelle, että niitä ei saisi maksaa ennen Heinäkuun loppua (kun viikkoja olisi kasassa jo hyvät 27).
Eikä niitä sitten maksettukaan. Odotimme siis vajaa kaksi kuukautta vaunut varauksessa. Isovanhemmat maksoivat lopulta vaunut puoliksi, joten saimme ne lahjaksi, mikä tuntui aivan ihanalta. Olinhan jo ehtinyt ostaa koko Ebayn tyhjäksi vauvanvaatteista ja rahaa oli mennyt ihan kiitettävästi.

Minullahan ei ensikertalaisena ole minkäänlaista kuvaa mitä vauvaelämä on tai mitä vauvaa varten todella tarvitsee ostaa. Mutta alusta lähtien meille on ollut selkeää se, ettei osteta mitään turhuuksia. Turhaa krääsää on muutenkin nurkat täynnä.

Toisen kolmanneksen lopulla ja nyt viimeisellä kolmanneksella olen vihdoinkin uskaltanut nauttia raskaudestani ainakin 90% päivistä :)
Pelkopeikko on karistettu suurilta osin olkapäältä, vaikka se välillä yrittääkin sinne vielä palata.


Tällä hetkellä tunnistan itsessäni noita samoja oireiden kuvitteluita, kuin ennen raskautta.
SIIS EIKÖ TÄMÄ ASIA MUUTU???
Oikeastiko kuvittelen synnytysoireita itsessäni?

Kyllä.
Ihan oikeasti kuvittelen synnytysoireita.
Enhän minä tiedä miltä se tuntuu. Olen vain lukenut.
Tiedän nyt, miksi odotusaikaa kutsutaan ODOTUS ajaksi. Tämä on yhtä ODOTTAMISTA.

No eilen toimi suoli kolme kertaa parin tunnin aikana ja yöllä oli tullut tiukkoja supistuksia muutama. Aamulla alkoivat kovat poltot, joista osa tuli suppareiden aikaan ja vetivät minut kaksin kerroin lattialle.
Onko tämä nyt sitä?
No ei voi olla, onhan laskettuun aikaan vielä vajaat viisi viikkoa.
Eikä se ollutkaan...
Mutta kuvittelen oireita ja seuraan kroppaani silmä kovana... Käsittämätöntä.
Kyllä minä sen varmasti huomaan, kun synnytys alkaa. Turhaa sitä on kuvitella etukäteen, kun niin se ei kuitenkaan tule menemään.
Toivon silti, että ennätän kokeilla synnytysaltaan. Ja ostamani TENS laitteen. Lopusta en välitä, kunhan saan mitä parhaimman palkinnon elävänä ja terveenä syliini kaiken sen kivun jälkeen.
-Ja saan vihdoin olla äiti.

35+3