Perjantai on vihdoinkin täällä! Olen ollut TAJUTTOMAN väsynyt tämän päivän. Työpaikalla on maanantaina töiden jälkeen pienet ryyppäjäiset. Jee...milläs minä niistä luistan.
Voi luoja. Tänään töissä työkaveri pamautti takanani ilmapallon (MUR!) ja ihan kuin salama olisi iskenyt lävitseni. Pelästyin ihan hirveästi. Sitten tulikin yllättävä vihastumiskohtaus ja ajatus, voikohan tuollainen aiheuttaa keskenmenon?
Hei, ihan oikeesti; tiedoksi heille, jotka eivät ole keskenmenoa kokeneet, siitä ei pääse koskaan yli eikä ympäri ja se tulee tuoreena ajatuksena pintaan, kun uusi testi näyttää kahta viivaa, - halusit tai et. Eikä se riipu siitäkään, missä vaiheessa sen lapsensa on menettänyt. Toki voin kuvitella, että lapsen saaminen kuolleena syliin asti on jotakin sellaista, mitä ei voi edes kuvitella kuinka pahalta se tuntuu. Kaikki sympatiani heille, jotka ovat sen joutuneet kokemaan. Siinä on pakko hakea voimaa asioista ja ihmisistä, joista ei olisi voimaa kuvitellut saavansa.
Itselleni tämä blogi toimii eräänlaisena terapiana ja tänne tulenkin aivan sata varmasti selittämään peloistani ja tunteistani vielä KAUAN, joten varautukaa siihen. Hahah :)
Tuntuu siltä, etten kykene enää kuormittamaan samoja ystäviäni ja perhettäni tällä raskausuutisella, mikäli se sitten päättyykin keskenmenoon ja joudun kuormittamaan heitä surullanikin sen jälkeen. Helpompaa kai on kertoa vasta, kun ollaan vähän selvemmillä vesillä, enkä pelkää ihan niin paljoa.
Muistelin tuossa juuri aamulla, kuinka ensimmäisen positiivisen raskaustestin tehtyäni runsas pari vuotta sitten ainoa tunne, jota tunsin oli ilo/onnellisuus/innokkuus. Halusin huutaa koko maailmalle olevani raskaana ja kerroinkin siitä heti kaikille. Jouduin kaikille siis myös kertomaan, ettei meille tulekkaan vauvaa.
Toisen kerran, kun testi näytti plussaa oli viiva niin haalea, etten uskonut raskauden kestävän. Kaikki sanoivat, että tuohan on täysin normaalia ja emme mekään saaneet pojasta/tytöstä tuon vahvempia viivoja ja ota nyt ihan rauhassa. Kunnes viikkoa myöhemmin se viiva valui verenä ulos. Tuosta raskaudesta ei tiennyt, kuin muutama, jolloin km uutisiakaan ei tarvinnut jakaa koko maailman kanssa. Halusin silloin uskoa parempaan ja pelko jyskytti silti takaraivossa. Muiden sanat saivat minut kuitenkin hieman rauhoittumaan. Kerroinkin miehelle kivan lahjapussukan kera, johon laitoin positiivisen digitaalisen testin, pienen vauvabodyn ja kortin tulevalle isukille, jossa oli laskettu aika.
No, se laskettu aika ei sitten koskaan tullut.
Joten jos joku vielä ihmettelee, MIKSI minä pelkään?
Miksi päässäni pyörii vain se, koskahan se vuoto mahtaa tällä kertaa alkaa, tai onkohan siellä mitään elävää?Syynä on juurikin nuo kokemani tunneryöpyt edellisistä kerroista.
No, kuten sanottu. Päivä kerrallaan.
Vielä muru on tiukasti kiinni minussa.
Minun. Meidän.
4 comments:
Vastavierailulla... Ei sitä pelkoa näillä taustoin varmasti voi välttää. Jokainen vessakäynti pelottaa edelleen, samoin jokainen nippaus vaikka toisaalta kaikesta on hirveän tyytväinen. Ja saa linkittää, aina :)
Onnea matkaan!
Postauksesi oli sydäntä raastavaa. Se, miten joudut elämään todellisen pelon kanssa joka ikinen päivä, kun kaiken pitäisi olla nyt ihanaa ja hyvällä tavalla jännittävää aikaa.
Voimia koko perheelle! <3
Kuulostaa niin tutulta. Edellisestä raskaudesta ehdin jo kertomaan vähän liiankin nopeasti ja "iloisesti" ja eipä niitä km uutisia sitten ollutkaan kiva kertoa. Nyt olen ottanut todella iisisti asian kanssa, eikä raskaudestani tiedä edes ne kaikki, jotka tiesivät edellisestä, vaikka silloin viikkoja oli noin 6-8 ja nyt 18.
Tuntuu vähän hassulta kommentoida tekstejä näin "jälkikäteen", mutta toivottavasti ei haittaa? Luen blogisiasi alusta asti, että tiedän missä mennään ja millaisen ihmisen/odottajan blogia luen :)
Post a Comment