Onnen murusia elämän varrella

Aliisalle kiitos visiitistä ja kommentista <3. Ihanaa, että on mukanaeläjiä ja tsemppaajia vielä tälläisenä aikana, kun ei ole saanut kerrotuksi totuutta läheisilleen.

Ja tietenkin myös kiitokset kaikille niillekin, jotka ovat käyneet lukaisemassa näitä mun ajatuksiani. Olisi kiva kuulla minkälaisia ihmisiä blogini vetää puoleensa, joten rohkeasti vaan kommenttiraitaa!

Kävelin tuossa töistä kotiin ja vastaan tulivat mies ja nainen kolmen noin kolmevuotiaan lapsosen kanssa. Kaksi poikaa ja yksi tyttö. Siinä hiljaa itsekseni mietein, että vaikka varmasti arki on välillä rankkaa, mutta mahtavatko he oikeasti ymmärtää, kuinka onnekkaita ovatkaan? Monesti ihmiset, jotka saavat asioita helposti, tuppaavat ottamaan asiat itsestäänselvyyksinä. En nyt halua yleistää, mutta esimerkkejä on todella todella paljon jo omastakin lähipiiristäni. Joskus kannattaisi miettiä näitä pieniä onnen murusia, joita elämä meille ripottelee. Meitä toisia se riepottelee vähän muutenkin ja jotkut saavat toiset asiat paljon helpommin, kuin toiset. Jokaisella on se oma tarinansa ja omat ongelmansa, mutta jokaisen pitäisi mielestäni pysähtyä aina välillä miettimään, mitä ne onnen muruset on siinä omassa elämässään ja miten niistä voisi iloita joka päivä.

Mulla oli tänään sellainen irtonainen fiilis kävellessä töihin aamulla. Samanlainen, kuin ensimmäisen keskenmenopäivän aamuna lenkillä käydessäni. Tunsin, ettei kaikki ole kohdallaan, tai kiinni. Vaikea selittää. En tiedä tuliko tämä tunne sitten niistä eilen syödyistä yrttisalviapalleroista ja sen jälkeen googletetusta infosta, mutta jokin vaan jyskytti takaraivossa. Join sitten töissä vadelmateetä, jonka pitäisi rentouttaa kuulemma kohtua jne.

Mulle tuli eilen kauhean huono omatunto, kun hyvä ystäväni oli käymässä täällä ja kielsin olevani raskaana.

Yksi syy siihen oli se, että olin miehelle sanonut etten kerro vielä, koska tuntui jotenkin niin aikaiselta tämä 4+4. Eihän viides viikko ole vielä mitään. Siellä ei ole edes herneen kokoista pikkuista vielä alullaan :( Niin haurasta ja heiveröistä. Kuitenkin tämä ystävä oli tukenani edellisen keskenmenon aikana. Kuskasi minut sairaalaan ja istui siellä kanssani tuntikausia. Ele, jota en unohda koskaan. Ihana<3.

Nyt tekisikin mieleni soittaa ja sanoa, että en vain pystynyt eilen kertomaan. Kuitenkin joku estää minua soittamasta? Ehkä en itse edelleenkään tajua olevani raskaana enkä todellakaan odota, että olisin samassa tilassa vielä muutaman viikon päästä. Ehkä tämäkin korjaantuu ajallaan, tai ehkä hoksaan sen sitten, kun viikkoja on kasassa jo 30.

Yksi asia on ainakin varmaa, olen anteeksi pyynnön velkaa tälle ystävälleni.

Ystävät ovat kuitenkin tärkeä tuki ja toisaalta tälläisenä aikana heihin pitäisi osata ja pystyä turvautumaan.

Saimme tänään vihdoin varattua ensimmäisen neuvola-ajan. Se on 7.3. maanantaina, tasan kahden viikon päästä siis. Silloin viikkoja on siis 6+5. Ehkäpä se on hyvä. En usko, että ultraavat, koska puhuivat, että varaavat siitä sitten ajan sairaalaan tuleviin tutkimuksiin? Maassa kai maan tavalla. Sen kotidopplerin haluan, jotta voin itse sitten metsästää niitä sydämenjyskeitä sieltä masustani omalla ajallani.