8 päivää. Viikko. Kuusi päivää...päivät käy vähiin?

Ensin mainostan Sascian blogissa olevaa LipFishin arvontaa, jonne voipi käydä osallistumassa.

..................................

Todellakin, päivät käy vähiin. Pitäisiköhän päättää vihdoinkin tämän bloginkin kohtalo?

Löytyisikö lukijoita ja mukana kulkijoita, jos laittaisin blogini salasanan taakse jakaakseni siellä myös Jaskasta muutamia valokuvia? Tänne en viitsi laittaa, muuta kuin korkeintaan sen ensimmäisen :)

Kommenttiraitaa sitten vain!

Tuossa tikkerissä sanotaan, että Jaska on saavuttanut syntymäpainonsa. Ja minä luulin, että painoa kertyy just siihen asti, kuin poika syntyy?

Hui.

Meille syntyy kohta poika.

Koskahan mä sen käsitän? Sairaalassako? Kun saan hänet rinnalleni? Aika jännä, miten ei tuota tilannetta pysty edes kuvittelemaan... on se varmaan yhtä tunteiden vuoristorataa tämä loppuvuosi. Vietämme joulun Suomessa ja en kykene kuvittelemaankaan, että seuraavaksi kun näen ystäviäni tai isääni tai veljeäni mukanani on pieni vauva, -joka on meidän aikaansaama.

Ainoa toiveeni on, että Jaska olisi terve pieni poika. (Ja jos toisen toiveen saa esittää, niin toivoisin, että Jaska voisi saapua maailmaan suht sutjakkaasti...vaikkapa jo huomenna :D)

Yöt on melko tuskallisia. Mullahan oli univaikeuksia monta kuukautta tuossa raskauden keskivaiheilta aina tuonne 8. kuukaudelle asti, mutta sitten kaikki muuttui ja sain taas yhtäkkiä nukutuksi eikä levottomista jaloista ollut tietoakaan. Nyt...kaksi yötä on mennyt valvoessa. Mahaan sattuu ja supistaa kun yritän vaihtaa kylkeä/muuttaa asentoa/nousta ylös vessaan/mennä takaisin makuulle vessasta tullessani... -eli koko ajan. Maha on painava ja sitä kivistää ja sattuu, makaan sitten missä asennossa tahansa. Olen herkkäuninen, enkä siis saa nukutuksi enää yhtään :( Miehellä on kurkku kipeänä ja se kuorsaa siis kahta kauheemmin vieressä. Viime yön vietin tulpat korvissa, mutta uni ei silti tullut. Joka kerta kun Jaska muljauttaa tai kun supistaa, tulee pissahätä. Ihan joka kerta. Vessakäynnit on siis 10+ per yö...reilusti.

Näin meillä.

Räkätauti ei hellitä otettaan, päässä vaan humisee. Olen yrittänyt pitää itseäni vähän liikkeellä, koska tuo oikea jalka ei kanna pian yhtään, jos vietän päiväni istuen tai maaten. -Tai sitten sitä pitäisi nimenomaan levätä, jotta se kantaisi? Mene ja tiedä.

Jokatapauksessa onneksi siinä ei tällä hetkellä ole lisänä iskiaskipua, koska en liikkuisi sen kanssa minnekään. Nytkin linkutan ja pahasti. Kipu siis tulee tuolta haaroista suoraan ja kävely on tuskaa. Portaiden kiipeäminen on yllättäen paljon helpompaa, kuin suoraan eteneminen? Mistähän sekin johtuu.

Auttaisikohan pienet venyttelyt.

Uskallanko edes kokeilla, vai löydänkö itseni lattialta tuhannen solmusta odottaen, että joku tulee kotiin ja irroittaa minut solmusta tai kokovartalokrampista.

Minä en oikeasti uskonut, että minusta voisi tulla raihnainen ja että liikkumiseni vaikeutuisi näin paljon loppumetreillä. Äiti siitä varoitteli ja sanoi että loppuviikot on pelkkää ähinää ja puhinaa ja minä ajattelin, että ei minun kohdallani.

Eipä. Äidit on aina oikeassa.

Olenpa saanut aloitettua jo joululahjavalmistelutkin! Budjetti kun on todella rajallinen, niin lahjojen osto pitää ripotella useammille kuukausille (eli lahja per kuukausi hahaha). Olen monen ystävän kanssa sopinut, että lahjoja ei tänä vuonna ostella. Ihan juuri budjettisyistä. Tuntuu pahalta, mutta minkäs teet. Kortteja en varmasti lähetä enempää, kuin pakolliset. Säästäähän siinäkin.

Laitan pari uutta kuvaa tuonne hankintoja sivulle (yläpalkista löytyy). Ollaan saatu lahjana muutama söpöläisyys <3 <3 <3.



Neuvolakuulumisia vol 276 ja isä issueita

Heipparallaa jälleen. Eipä oo hirveesti ollut kerrottavaa, kun tuntuu että nämä samat kivut tässä jyllää ja ketään ei kiinnosta lukea samoja valituksia kerta toisensa jälkeen.

Kirjoitin tuossa mummolleni sähköpostia ja siitäkin tuli oikea valitusvirsi. Kyllä, nykypäivä on mennyt siihen, että voit kirjoittaa jopa mummollesi sähköpostia. Mihin tämä vielä menee, kun meidän lapset on aikuisia?

Tuli siinä sähköpostia kirjoittaessani paha mieli siitä, että isääni ei tunnu tämä raskaus juuri kiinnostavan. Tai sitten sillä on jotain todellisia ongelmia tunteidensa näyttämisessä. Nimittäin en nyt kesäkuun Suomen reissun jälkeen ole kuullut koko miehestä mitään ja lähetin tuossa vajaa 2kk takaperin hänelle nelisivuisen kirjeen, jossa kerroin kuulumisia ja laitoin mukaan valokuvia mahasta ja meidän asunnosta ja muuta. Häneltä ei tullut edes tekstiviestiä minulle, että olisi saanut kirjeen tai kiitosta kuvista. Mahtoiko koko kirjettä edes lukea? Mummultani kuulin, että kirje oli kuulemma mennyt perille muttei ollut sitä lukenut vielä.
Ei myöskään ole siis ollut missään yhteydessä, vaikka tietää että h-hetki on käsillä.
Isä ei myöskään ole kommentoinut sanallakaan sitä, että menemme jouluksi Suomeen ja kun pyysin häntä hakemaan meidät kentältä...mahtaako hakea. En tiedä, koska ei edes tekstiviestiä viitsi laittaa minulle?
Tämä vaivaa mua nyt todella paljon, ja meinasin, että laitan sinne noita studiossa otettuja valokuvia mahasta menemään postitse (siis isälläni ei ole sähköpostia tai internettiä) mutta sitten rupesin ajattelemaan, että mahtaako sitä kiinnostaa semmosia edes katsella ja onko mahtanut edes lukea edellistä kirjettä.
Hän niin kovasti toivoi, että meille olisi tullut tyttö ja kun kesäkuussa kerroin Suomen reissullani odottavani poikaa sain vastauksena vain irvistyksen. Toisen irvistyksen sain, kun kerroin pojan tulevan nimen.
Eipä jäänyt hyvä maku suuhun tuostakaan.
Eli eipä ole koko tyypistä tällä hetkellä hyvä maku suussa. Ja nämä mun hormonit ei auta asiaa yhtään, kun mietin kiinnostaako sitä koko mun odotus tai meidän jälkikasvu ollenkaan. Ei luulisi olevan vaikeaa laittaa tekstiviestiä?
On se onni, että on ihana äiti joka on odotuksessa mukana päivittäin ja kyselee vointia.


Outoa ajatella, että 12 päivää laskettuun aikaan enää jäljellä. Hirvittää miten lähellä se on! Kaksi viikkoa ei ole enää mitään! Sitten minun pitää kokea se synnytyskipu, jonka jälkeen minusta tulee äiti... kaikki on siis yhtä suurta kysymysmerkkiä sen jälkeen. Koittaa aika, josta minulla ei ole aavistustakaan mitä se sisältää tai miten se tulee menemään. Ei mitään kokemusta asiasta.
Luotetaan siihen, että luonto hoitaa tämänkin asian ;)


Niitä neuvolakuulumisia.
SF pysytteli samassa missä kaksi viikkoa sitten eli 37cm. Verenpaine 110/60 ja pissa puhdas edelleen. Midwife/Kätilö kokeili vauvan kokoa kun kerroin huoleni aiheesta ja sanoi, että ainakin käsikopelolla vaikuttaa olevan normaalinkokoinen vauva ja veikkasi, että Jaskan paino jäisi alle neljän kilon. Sanoi myös, että kahden viikon päästä kokeillaan uusiksi ja jos tuntuu siltä, että vauva on kasvanut hurjasti, mennään sairaalaan ja tarkastetaan vauvan koko ja käynnistetään synnytys. Toki kahden viikon päästä on jo 40 viikkoa täynnä.

Sain myös 40+2 viikolle (eli tasan kahden viikon päähän) ajan membrane sweeppiin, jossa kätilö siis alateitse rikkoo jotakin tuolta kohdunkaulalta, jonka seurauksena synnytys saattaa käynnistyä (tai sitten ei käynnisty jos on oikein itsepäinen). Eli toisin sanoen, ensimmäinen lääkkeetön käynnistysyritys olisi prikulleen kahden viikon päässä. Jännittää!!!
Viimeinen käynnistys on sitten 41+5 viikoilla, eli 6.11, joka tapahtuu sairaalassa ja lääkkeitse, mikäli Jaska siis ei ole jo maailmassa silloin. Mutta toivottavasti on.
Ne pienen pienet varpaat ja pienen pienet sormet on mulla iltaisin mielessä, kun käydään nukkumaan. Viime yönä näin unta imetyksestä; Ensin mun tissit oli hukassa ja sitten en saanut vauvaa tissille, kun löysin ne tissit ja sitten alkoi maitoa suihkuamaan :D hahaha... okei. Huolia? Jep.

Ainiin ja kätilö käski mun olla punnitsematta itseäni enää. *punastuu*
Ups.
Sanoi ettei se paino kerro yhtään mitään vauvan koosta ja luo mulle vain paineita. Jooooo...tottahan tuokin, mutta millä mä rikon muka rutiinini viimisillä viikoilla? Ei tuu tapahtumaan. Luulempa että siis punnitsen edelleen itseni lauantaina, mutta kätilön selvennyksen vuoksi saan vältettyä itkupotkuraivarin tällä kertaa :).

38+2

~12 päivää jäljellä~